Kälämi tyttö
No, ei siitä tytöstä peällepäin olisi uskonut miten kälämi se osasi olla. Kehtasi mennä ja ottoa siltä Kasurisen pojalta ne rahat.
Poeka-rukka oli seastäny monta vuotta rahhoa akanoton varalta. nhan ne puhuneet, että on sillä poijjalla vähän pärreitä kaenalossa, van mitäpä se oesi haetannu kun kuuluu olovan muuten mukava ja kova työmies.
Niin siinä kuuluu käöneen, että se tytön linttana oli sanonu äetinsä luona lähtevänsä käömään ja sille tielleen hävisi, kun sae poijjalta kälämätyksi kaekki rahat.
Puoli vuotta kuuluu tietymättömissä olleen. Ja poeka on niin allapäen, ettei ruokakaa maestu. Hyvä ettei järkeäsä menetä kokonaan. Olihan ne noapurit jo vähän kahtoneet sitä meininkie, van eipä se oo hyvä mennä sivullisten mittää sanomaan.
Niinhän ne sannoo, että se on kahen kaoppa ja kolomannen korvapuusti niissähi lemmenasijoessa.
Kaeratko longollaan?
- Oamulla sitä saesi mennä jo sinne Hoatajanrinteeseen.
- No, mitä sinne?
- No, siellähän on vielä heinäntekkoa, kaksi latotalloa pitäsi soaha korjuuseen.
Jos kaksi viikatemiestä päevan koataa, ni kyllä se on nurin. kun lienöö oamulla pouta, ni ei muuta kun vikatteet ja haravat olalle. Ompa tuota nuorta väkkeähi nyt talossa. Soattaahan ne olla vähän kaerat longollaan, kun mennöö huutamaan vielä huutokaopasta lisseä heinämoata, vaekka kylyvönurmeahi on laot pullollaan. Ei ne taho hevosellekkaa jäki kelevata.
Tuon keskustelun jälkeen sitten maanantaiaamuna talsittiin niitylle. Repussa oli leipää ja voirasia, kahvipaketti ja sokeria, huitupääläri kädessä ja kahvipannu keikkui repun nauhassa.
Aamukaste vielä kimalteli heinikossa, kun kaksi tyttöä ja yksi poika astelivat metsäpolkua pitkin suoniitylle. ”Lipsui liippa ja viuhui viikate”, kun poika ja toinen tyttö kaatoivat jäkikköä. Tytöistä toinen järjesteli niitoksia luo’oille. Välillä syötiin ja keitettiin kahvit nuotiolla.
Ettone oli myös tarpeen, varsinkin kun edellisenä iltana oli nukkumaanmeno hieman viivästynyt, sillä veihän tansseissa käynti oman aikansa.
Aurinko paistoi jo aika alhaalta ja varjot olivat pitkiä, kun tämä heinäväki ettonelta heräsi… Eipä mitään hätää. Valoisaa riitti vielä pitkään ja jäkit saatiin luo’oillle. Mutta yöllä tulikin sade, joka hidastutti luokojen kuivumista.
Eihän kaikki mene aina niin hyvin kuin ajatellaan. Koetteli ihan se joskus kärsivällisyyttäkin, tuo heinänteko luonnonniityltä.
Juulia ja kanat
Kaukana Kainuun sinisten vaarojen syleilyssä, tummansinisenä vilkkaasti virtaavan joen rannalla sijaitsee kaksi taloa, joista toisessa elelee onnellinen koiravanhus ja toisessa on Onnellisten Kanojen Koti.
On lämmin elokuun yö. Juulia, tuo koiravanhus, viettää yötään pihamaalla koppinsa edustalla. Ei saa unta. Se miettii menneitä. Yht'äkkiä sen päähän pälkähtää koiruus. Miten se nyt siihen pälkähtääkin, jäänteitä menneiltä vuosilta! Koiruudethan kuuluvat koirien luonteeseen. Vaikka ihminen luulee kuinka hyvin tahansa kouluttaneensa lemmikkinsä, jää kuitenkin jokaisen koiran luonteen sopukkaan palanen todellista koiran luonnetta, toisille enemmän, toisille vähemmän. Koiralla on koiran luonto, sanotaan.
Kevyesti liikkuvat Juulian tassut valkoisella jäkäläkankaalla. Aurinko helottaa jo mäntyjen runkojen lomitse. Lintuset sirittävät. Jossain kaukana kiekuu kukko. Juulia kiihdyttää askeleitaan. Korvat lerpattavat hauskasti sen laukatessa vinhasti kohti päämääräänsä. Useasti aikaisemmin se on vieraillut talossa, jonka emäntä kasvattaa Onnellisia Kanoja ja myy niiden munia. Oman isäntänsä töihin lähdettyä, yksin jäätyään, on Juulia käynyt tervehtimässä kanojen kasvattajaa ja saanut pienen makupalan, minkä milloinkin.
Mutta nyt, nyt Juulian aivoissa liikkuvat kokonaan toisenlaiset ajatukset. Sen on vallannut aivan ihmeellinen huuma, seikkailunhalu. Syvällä piillyt geenien voima aikaansaa sen mielessä raivoisan tunteen: Tänä yönä tai ei koskaan, sen on tapahduttava, on koettava seikkailun nautinto, verien vaatimus!
Juulia on vihdoin kanojen häkin ovella. Ovi on raollaan. Emäntä on jättänyt sen avoimeksi, tietoisena siitä, että Onnellisten Kanojen pitää saada vapaasti taaperrella vihreillä niityillä. Juulia luikahtaa kanojen häkkiin... Pahaa-aavistamattomat kanat kokevat elämänsä järkytyksen, kun suuri, musta koira yrittää saada niitä hampaisiinsa. Kukko-Joonas huutaa hädissään. Kanat kirkuvat ja juoksevat pakoon minkä koivistaan pääsevät. Pian on kanatarha lähes tyhjä. Ainoastaan kaksi kanaa on päässyt turvaan kukon vierelle korkealla sijaitsevalle orrelle.
Kun talonväki herää, kohtaa heitä ikävä yllätys: Missä on kymmenen kanaa? Onko kettu tehnyt kepposensa? Vai supikoira? Vai villi-minkki? Onkohan kanahaukka ollut asialla? Siinäpä aprikoimista. Ihmettelemisellä ei ole rajoja, kun talon oma koira löytää kuolleita, raadeltuja kanoja puiden ja pensaiden juurilta. Kaksi henkihieverissä olevaa kanaa löydetään erään ladon alta.
Viikkojen kuluttua ongelmaan saadaan ratkaisu: Juulia on taas lähtenyt retkelleen, antaen vaistoilleen vallan. Mutta tänä aamuna niin myöhään, että talon emäntä on jo piha-askareillaan ja huomaa metsän laidassa juoksevan Juulian, jolla on valkoinen kana hampaissaan.
Yksi ainoa Onnellisen Kanan Muna päivittäin on tuloksena yrityksestä luoda kananmunilla onnellisuutta sen tummansinisenä vilkkaasti virtaavan joen varrelle. Ja nyt Juulia makaa alakuloisena riimuunsa ja juoksulankaansa kahlittuna ja haaveilee niistä huumaavista kesäisistä öistä.
Tarina metsän hengestä
Puut ja pensaat nuokkuivat painavin oksin, päivänsäteitten leikitellessä niiden lehdillä helmeilevillä vesipisaroilla. Tuomet ovat jo pukeutuneet juhlapukuihinsa. Niiden huumaava tuoksu hallitsee nyt tätä yöllisen sateen vilvoittamaa tienoota, jossa villiruusujen nuput vielä odottavat avautumistaan, juhlistaaksensa vaaleanpunaisin kukkasin keskikesän juhlan alkaneeksi. Pihlajat, vuosisatoja eläneet, kertoilevat menneiden sukupolvien asustaneen näillä paikoilla. Utuiset hämähäkkien seitit varoittavat kulkijaa hiljentämään askeleitaan. Kulkija liikkuu kuin huumaantuneena. Kaikilla aisteillaan hän sulautuu ympärillään vallitsevaan salaperäisyyteen.
Ja kuinka ollakaan – hänen katseensa osuu tuskin puolimetriseen olentoon, joka vaivoin silminnähtävin ääriviivoin istuu sammaltuneella kannolla.
Siinähän se on! Metsänhenki, Vanha ja Viisas, jonka naavamaisten kulmakarvojen alta tuikkivista hailakansinistä silmistä säteilee rauha ja viisaus. Hänen jalkineensa ovat yksipohjaiset ja housunsa vihertävää sarkaa. Ajattomat ovat pukineensa, ajaton on asukaskin. Kulkijan mielen täyttää tyytyväisyys. ”Onkohan hän saavuttanut jonkinasteisen yhtäläisyyden tason?” hän kyselee itseltään.
Maailma heidän ulkopuolellaan tuntuu hyvin etäiseltä, on vain täydellinen luonnonrauha ikikuusineen, pensaineen, ja mättäineen. Jokunen kivikin siinä uhkuu voimansa tunnossa.
Metsänhenki tietää kaiken. Myös kulkijan aivoitukset. Suoraan silmiin katsoen se hiljaisella äänellään ja hyvin verkalleen tuumailee: ”Ejsittoo mittääh hätteä, se kun on niin, että jokkaesella assiella on kehnompi ja parempi puolensa.” Näitä miettien jatkaa Kulkija matkaansa.
Olipa se viisaasti sanottu, ettäkö aivan jokaisella asialla.
Lukijani, jos sinä haluat tutustua Metsänhenkeen, tulisi sinun ensin löytää oikea polku, vanha karttatie, jota monet sukupolvet ennen meitä, ovat taivaltaneet. Ehkäpä jossakin havaitset lahonneiden siltalankkujen jäännökset, tai kivet, mitkä ovat hevosten kavioiden ja kärrinpyörien sileiksi hiomat. Silloin saatat, kenties, olla polulla, mikä kertoo menneisyydestä, ja jossa luonnonhenget pitävät yhtä ihmisten viisauden ja heidän tietämyksensä kanssa.
Levähdyskivi
Se oli suuri, pehmeän sammalmaton peittämä korkean, pitkäoksaisen kuusen katveessa Kiehimänvaaralta Oulujärvelle menevän noin nelikilometrisen polun puolivälissä. Kun sain joskus olla ukin mukana kalareissulla, opin tuntemaan tuon kiven. Se oli nimeltään levähdyskivi. Entisinä aikoina, kun kuljettiin pitkiäkin matkoja jalkaisin, oli mukavaa istahtaa matkan varrella lepuuttamaan jalkojaan, kuunnellen käen kukuntaa ja lintusten laulua.
Nyt sitä kiveä ei enää ole. Se on ammuttu! On tehty uusi tie. Vain melkoinen määrä kiven sirpaleita löytyy sieltä lähistöltä.
Eiköhän meille nykyihmisillekin levähdyskivi olisi joskus tuiki tarpeellinen.
Outo lintu
Ei niin sateista kesää ja tapahtumaköyhää ettei jotain ihmeellistä tienoollamme tapahtuisi, kuten nyt kuluneenakin kesänä. Se on ihmeellinen luonnonoikku. Minunkin näköpiiriini eräänä elokuisena aamupäivänä. Se ei ollut harakka eikä varis. Vaan harakkavaris! Mitä ihmeellisyyksiä luontoäiti meille vielä tarjoaakin? Siinä se vaan asteli rauhallisesti, niin kuin ei mitään… aivan yksikseen… ei sillä ollut kavereita… ei harakoita, ei variksia.
Mitä vielä näemmekään kun aika kuluu!
Löysin itseni metsästä
Metsän reunassa olen syntynyt, lapsuuteni ja nuoruusvuoteni viettänyt, kunnes aikani kaupungeissa kuljeksittuani löysin itseni metsästä. Tässä nyt istuksin metsän keskellä. Salskeat hongat humisevat ympärilläni, naavaiset kuuset pudottelevat tykkylumia oksiltaan. Jostain kaukaa kuuluu hiljainen traktorin ääni.
Metsäniitylle mentyään äitini laittoi minut, viisiviikkoisen, vaatenyytissä koivunoksalle nukkumaan. Viisivuotiaana juoksentelin metsäpoluilla lehmiä kesänavetalle iltalypsylle huhuilemassa. Isäni mukana pääsin sienimetsään ja polttopuita keräilemään. Metsästä löytyi myös mainioita leikkilehmien ja hevosten aihioita, joista isäni valmisti iltapuhteina hauskoja leluja. Teki jopa koivun juurimutkasta polkuhevosenkin, Pirran, jolla oli oikein pehmustettu, värikäs satulakin.
Metsä on minulle rakas. Metsässä viihdyn. Kuinka kaipaankaan kävelyä käpyjen ja havunneulasten peittämällä polulla!
Metsäautoteiden varsilla nähdessäni suuria aukkohakkuualueita ja monitoimikoneiden raivokasta metsän raatelemista, tulen hyvin surulliseksi. Kuinka meidän käy? Jaksaako luonto pitää puoliaan ihmisten ahneutta vastaan? Riistämmekö enemmän kuin meille kuuluisi?
Olen hyvin kiitollinen kohtaloni johdatuksesta saadessani kaikista ikkunoistani katsella uljaita, korkeuksiin latvojaan ulottuvia honkia.