Voaralla
On se tuo Kiehimänvoara
kyllä niin kommea paekka,
että sitä soapi hakemalla hakkea
toesta sen verosta.
Sitä kun on tullu oltuo pitemmän aekoa
poes kotikylältään, ni sitte sen vasta hoksovaa
ku takasi tulloo.
Nousipa sinne voarelle moantietä pitkin,
elikka vanahaen kinttupolokuin pohjie myöte,
ni etteesi avvaotuu mahtavat näköalat.
Kesällä ku aorinko on näkösällä melekein
ympäri vuorokauvven, ni neät sen laskun ja nousun
poutasena kesäyonä, ku se pikkusen aekoa
vaen plileksii Myhkyrinvoaran takana.
Sitte ku nouset sinne voaralle,
avvaotuu silimäesi etteen naköalat
jokkaeseen ilimansuuntaan: Koekero kimaltaa siinä
voaran pohjospuolella, ja ku keännyt etelään,
neät Oulujärven kaekessa kommeuvvessaan.
Ei siellä moaliman pahhuus ahista!
Ja siinä ympärillä kaoniisti levijää etteesi
ijänikkuiset viljelysmoat. Neät sielusi silimillä
piikkopaetaset esi-isät raevoamassa elintilojaan
asumattomaan korpeen.
Eipä pörranneet raktorit sillon...
Siinä on Kaotio, kaksi Hoatajata - iso ja pieni,
on Mikkola, Tapani, Pihlaja, neljä Lanton talloa...
Näkisitpä nuo maesemat tuomenkukinta-aekaan!
Oesitpa kuullu lehmänkelloen kalakatuksen
Kaotion kujansuussa iltalypsynaekaan!
Minnehä lienöö se vinttikaevohi hävinny...
Tervapuro
Tervakosken koukeroista
korpivaaran korkeuksista
puro vetensä keräilee
ensin täyttää Tervalammen
sitten uransa ujuttaa
kohti Tervahaminata
tervamiesten taukopaikkaa
Parkkimakasiinin kupeelle
jokiuomaan jouduttaapi
matkaan merivesille
Oulujärven ulapoille
Kun sä kuljet kesäilloin
taikka talven tumman yössä
kuulet kummaa kohinata
solinata soljuvaista
Tervapuron pulinata
kertomusta kummallista
tarinata taka-aikain
jolloin jäiset laatat liikkui
muovailivat maisemia
Kiehimäistäkin tekivät
Siinä sulle kuulemista
kiireen ajan rauhoitusta
sielullesi lääkitystä
unohdusta arkihuolten
istu kivelle kesällä
taikka talven tantereelle
kuulet laulun Tervapuron
luonnon suloisen sävelmän.
Erik Waldain
Kustaa Vaasa antoi vihjeen
savolaisten talonpoikain
muuttamiseen Kainuun maille
muhevien kaskimaiden maille
kalaisien järvenselkäin
meheville rantamille.
Säyneisistä poika lähti
Erik Waldain nimeltänsä
kohti kylmää korpimaata
Kainuun vaarojen sylihin
kalasteli, metsästeli
löysi vihdoin asuinpaikan
vaaran korkean kupeesta
poltti kasket, kuokki pellot
viljeli vihannat sadot
löysi Annan armahaisen
Junkkarittaren sorean
siitäpä suku sikisi
Waldain muuttui Valtasiksi
Kainuun kansan esi-isiksi.
Kun olin pieni
Kun olin pieni
isäni näytti minulle linnunradan
ja opetti tuntemaan Otavan ja Jalopeuran
Talvisina pakkasiltoina kun Kuuta ei näkynyt,
hän vei pihalle katsomaan revontulia.
Katsohan tuolla on Mooseksensauva
ja tuolla Merkurius
ja katso tuossa pohjantähti.
Nukkumaan mentäessä hän luki ääneen
valovuosista, miljoonista ja miljardeista...
Vasta tänä iltana näin jälleen linnunradan
Marsin Venuksen ja Pohjantähden
Otava oli muuttanut paikkaansa.
Ja minä näin isäni
ja tunsin hänen kämmenensä kevyen kosketuksen
olkapäälläni
Satu Sahannotkosta
Veräjällä Lehmät ammuu,
tulen liekit hiljaa sammuu,
hiillos kesäyössä hehkuu.
Kaikkinensa koti paloi.
Kuusen oksat suojaa antaa,
mummo sinne rukin kantaa.
Paloi saha sekä mylly,
suli mummon kahvipannu,
jolla mummo kahvit keitti,
mistä häntä paljon kiitti
sahurit ja myllymiehet.
Kiitokseksi hälle toivat
uutisjauhoja ja voita
kaloja ja perunoita.
Tämä oli entisaikaan Sahanotkon elämistä.
Nyt on toisin:
Eivät jauha myllynkivet eikä kulje sahatukki,
vaiennut on mummon rukki...
Menneisyyden muistot huokaa,
hiljaa kuiskii ikikuusi.
Vielä kuulen solisevan puron veden.
(Paikka löytyy noin 2,3 kilometriä kirkolta Puolangalle päin)
Täysikuu Oulujärven yllä
Vesi on mustaa siltojen alla,
huokaus raskas rannalta vastaa,
usva on ylläsi peittäen kuunvalon kalvaan.
Lapsesi itkevät, tuskaansa huutavat
taakkojen kantajat heikot
Viha ja rakkaus - kumpikin paikkansa löytää,
katsovat kaukaa - vaihtavat pöytää.
Missä on voitto ihmisen mielen, kanteleen suloinen soitto?
Kuunvalo hohtaa.
Aamu kun koittaa usvien takaa
majasta kaksi poikaansa löytää,
pojista toinen maassa jo makaa,
henkien renki pöydässä istuu,
pillerin toisenkin suuhunsa pistää,
tuskansa suuri, suuri myös usvien verkko.
Tyttönen nuori, kulkija kaitaisen polun
kassiinsa laittaa lämpöisen leivän, tuoksuvan, maukkaan.
Mieleensä muistuu ystävät lapsuuden ajan.
Poikien majaan hän rientää:
Miksipä Marko tuossa nyt makaa?
Siihen hän illalla uupui, varmaankin kuoli.
Temppelin kellot aamulla kaikaa,
kutsuvat syliinsä itkevää lastaan.
Tyhjät taskut
Neuvoo ja nuhtelee Elämän Herra
tanssittaa pyörittää pitkospuilla
helteessä päivän ja pakkasviiman:
- Etkö jo uskone tuiskutukka
turhaa on rintasi murheita kantaa
syömmelles suruja syöttää
tiedäthän että
elämän vettä
kylliksi sait mitä hait
katsele silmin kirkastunein
sillä polkusi varrelta onnesi helmet löysit jo parhaat
turhaa on taskuja kuonalla täyttää
tartu siis sauvaan rakkauden käskyn
rakkauden helmiä rinnalla kanna, tuhlaten jakele
sillä jo päivä purppurasilloille auringonlaskun sinua kutsuu.
Pyykinpesua
Jokirantaan, jokirantaan, lauloi pesijättärien kuoro.
Kiire sinne, kiire tänne, nyt on mummon vuoro.
Valkotakki, Lounatuuli, Tähtisilmä, Hymyhuuli
katsoo sitä, hoivaa tätä kellä suurin hätä.
Kuuluu ääni aidan takaa:
- Missä pytty makaa?
Byrokraatit lasitorneissansa mataa.
Tähtitarhain tuolle puolen
mummon mieli halaa.
Elämyksiä
Kultainen kaupunki, Sumujen silta, Kierreportaat,
Pitsinnyplääjä ja Päivien kimallus, Nuorena nukkunut.
Madame Butterfly ja Joutsenlampi.
Sinfoniaorkesterin konsertti, ilmahälytyksiä ja pommisuoja.
Huvila merenrannalla, Halosenniemi ja Särestöniemi.
Kesäyö auringon aikaan,
ruskan loisteessa ja hankien kimalteessa
näkymät silmänkantamattomiin Kainuun vaaroilta.
Kuuraiset koivut
täyden kuun sinisessä valossa.
Silpoutuneet sormet koskettimilla:
"Talven lunta kulmillani…"
Naamio
narri heitti naamionsa
katkoi keinumanarunsa
valheen vaipan virtaan viskoi
kauas kilpensä kilautti
astui uusille urille
puhtaat jauhot löytääksensä
kapean kakun käteensä
ilman kinkun kimpaletta
viimein virralle vajosi
Heinäkuun sunnuntaina
heilimöi heinät
tuoksuvat angervot, apilat
kaivotien varrella kissankellojen soitto
paarmat ja perhoset tanssivat tuolla
karpalot kukkivat suolla
harmaja hevonen hirnahtaa haassa
helähtää Helunan kello
koivikon katveessa kukahtaa käki
päiväunillaan talon väki
aitan nurkalla viikate nuokkuu
hellettä riittää
risahtaa rasahtaa
vainajan hengetkö ullakon lankuilla liikkuu
tupajumi pirtin hirsissä hakkaa
auringon noustua maanantaiaamuna
Viljamin askelet niitylle johtaa
lipsaa liippaa, viuhkaa viikate
vinhasti Viljami niittää
Variksen yllytys
Turha yritys, lauloi varis
ja voltin heitti,
kiepsahti pilviin,
nauroi ja lauloi.
Aurajoen rannoilta
Ivalon ääriin
kulttuurin kutsumus
vapaana kiirii.
Soita ihminen,
laula ja maalaa,
turha on yritys
kirjoitttamasta sun laata!
Eikä kukaan häntä ymmärtänyt
Vaikka suku oli kitulias, usein tulehduksista kärsivä,
he elivät kuitenkin varsin pitkään
ja jatkoivat ahkerasti sukuaan,
poika löysi tytön, tulivat isäksi ja äidiksi,
ruokkivat ja huolsivat lapsiaan, vaatekapit täyttyivät
ja koinmyrkyt suojelivat niitä tuholaisilta.
Sähköiset laitteet loivat seinille kuulaita kuviaan
mies puhui itsekseen, eikä kukaan häntä ymmärtänyt
hän laittoi seinälle muistolaattoja
sillä talo oli rakennettu
kolmesataa vuotta sitten.
Kun mies oli puhunut puoli päivää itsekseen
tuli tuuli – ikkunat helisivät
ja talo luhistui rymisten
kaikki entinen oli pois.
Vain tähdet luovat kirkasta valoaan
halvan vainajan haudalle
ja kaikki pahat puheet ovat vaienneet.
Nivelten narinaa
Tuiskun ja vesisateen edellä
vihlonta luissa,
tämä huimaus ja vapina,
nivelten narina,
voiko se olla
muuta kuin patinaa.
Eletyn elämän hohde ja loiste
hopeoi hiukset,
aatokset johtavat pilvien taakse tähtien tarhaan.
Muistojen railoon hukkuvat askeleet
astutut harhaan.
Enkeleitä onko heitä?
On ihmisiä, jotka eivät pidä kännyköistä
jos heillä olisi varallisuutta
ostaa kyseinen vempele
he eivät silloinkaan
tuntisi tarvitsevansa mokomaa kahlitseja
he eivät halua puhelimen pirinän häiritsevän elämäänsä
ja tietävät että on erittäin
epäkohteliasta keskustella
kännykkänsä kanssa
jos seurassa on toisia ihmisiä
heissä herättää säälin tunteita
jos näkevät jossakin seisovia tai käveleviä
kännykkäänsä puhuvia henkilöitä
kuitenkin he käsittävät
että saattaa löytyä tilanteita
joissa taskupuhelin
on erittäin arvokas nykyajan keksintö
uudenajan suojelusenkeli
Olin lapsi kerran
Harjaniekat, leijonankidat, valkoiset ruusut,
ritarinkannukset ja orvokit.
Muistan ne vielä.
Höyryävän muuripadan odottamassa pyykinpesijää,
kaivon pilkottamassa kukkivan pihlajan takaa,
suuri muurahaispesä ja kukkiva perunapelto,
valkoinen ovi on avoinna muistojen sisälle mennä,
äitisi leipomat reikäleivät
ne tuoksuivat niin…
Lapsuuden ystäväni,
maalasin sinulle tämän taulun.
Huomaathan muistojen keijut,
ne tanssivat…
Korven Aapeli
Hän karhut kaatoi, ansat laittoi,
metsän sekä järven riistaa kotiin kantoi,
tervaa poltti.
Paulakenkä, nopsajalka, salomaiden halki hiihti,
Vienan kyliin retket ylti.
Hienoimmatkin huonekalut hänen käsillänsä syntyi.
piimäleilit, kiulut, saavit, veneet, reet ja ruumisarkut,
tarvekalut monenlaiset.
Aapeli kun joskus suuttui,
karsta lapiosta tippui,
lakkireuhkan lattialle viskas,
polki jalkaa,
kämmeniään läimäytteli, kiroili ja karjahteli,
perilliset peloissansa uunin päälle hyppi.
Pian siitä mieli muuttui,
komealla bassollansa kajautteli virret, rallit.
Johannansa syliin koppas,
pirtin lattialla polkan tahtiin tanssitteli.
Kymmenpäisen lapsikatraan rakkaudella huolsi.
Silloin, tällöin selkäsaunan hän tarvitsevalle antoi.
Pontikkaa ja pettuleipää isoisän eloon mahtui,
kruununmies ja kirkkovouti joskus kotirantaan souti
ainut lehmä navetasta veloista kun vietiin
eipä pitkään surrut ukko, uuden lehmän järven takaa
töitä vastaan isoisilta nouti.
Virkavallan vastustaja ei hän koskaan voinut olla,
korvenlaki kuitenkin on korven miehen paras mahti.
Unohdettu Katariina
Katariina Kainuun nainen kelkkaa työntää,
minne matka kysyn hältä.
Kotiani etsin, on jo ilta, hämärtää. Neuvoisitko pyytää hän.
Ovi löytyy.
Tämäkö on minun koti?
Levätkäämme vähän.
Aamu varhaisella lähdin, järvenselän yli hiihdin,
kahden peninkulman matkan kelkkaa vedin.
Juustoleipää rieskaa, voita torille kun vein, hyvin kauppa luisti,
mutta miksi petti muisti, hiihdin palatessa harhaan.
Meillä karjaa, neljä lehmää, kymmenkunta lammasta ja sika,
mies on savotassa, lapset keskenänsä.
Hyvä koti, paljon työtä mulla.
Missä isä äiti ikävöin niin heitä,
nyyhkyttää kuin lapsi, huivi valahtanut harteillensa,
pieni, kumarainen nainen vanhainkodin vuoteellansa.
Toivat tänne kesään asti.
Mikä kiire heillä, miksei kukaan tule?
Mies on kuollut, poika kaatui, toiset kotonansa joulua viettää-
Keskusradiosta kuuluu…kun joulu on…
Vaari Vaahtoparta
Viuluansa vingutteli
säveliään sovitteli
vanha vaari Väinämöinen
kauan korpea käveli
ampui suden ampui karhun
viimein virtahan vajosi
tuli poika Pohjolasta
syöksyi virran vuolaan uomaan
sieltä ukon rantaan raahas
puhallutti paukahutti
Väinö virkosi elohon
ratsun selkään rojahutti
poika vaarin vaahtoparran
Lappeenrannan asemalle
rautahevon rattahille
vilahutti viiksiniekan
psykiatrin juttusille
eikä ilmoisna ikinä
vanha vaari Väinämöinen
viuluansa vinguttele
Yksijalkainen Sebastian
Yksijalkainen Sebastian soittaa viulua
metrotunnelin käytävällä
ja muratti kiertää oviaukon pylväikössä
kun aurinkoinen ajatus ankkuroituu
tähtitaivaan salaisuuksiin
revontulien loisteessa.
Ilta illan jälkeen ikuisuus katsoo tyhjyydestä
kun rikkiastutut jalokivet
peittyvät tulivuoren tuhkaan
hiljaisen hiirihaukan hiipiessä
hengitystään pidätellen
heinäseipään pysäkiltä
mantelipuun varjoon
jossa vanha veneveistäjä kaivelee
puukonkärjellä uutetta poronsarvesta
kesäyön auringon hukkuessa aamu-usvaan.
Kiireinen hetki
kauaksi kaikkosi
kiireinen hetki
muistona menneestä
on joka retki
kun joutua täytyi
keittää ja paistaa, soosia maistaa
siinä on sulle kyjystä kaksi
pihvejä nuijin, munakas joutuu
lohi jo grillissä kärytä taitaa
pariisinperunat kulhoon kippaan
annokset valmiit, missä on Raili
äläpäs hätäile, kyllä se tästä
seinän takana solisti laulaa
pollen potkusta päähän
Maiset siivet
Tässä maisemassa etsin iloa
kuolematon ruoho ja itkevät kannot
sillankorvassa illansuussa
ovat unta ja varjoa.
Syksyssä ovat unet, kaiken ilon lähde,
mutta miten herätessä pitää puhua
jos parrakas madonna lauloi
kuolleen prinsessan puolesta?
Litupiirit ja astronautti
ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi,
meren ja tuulen ääni, kädessä linnunlaulut,
rakkaampi kivi, rakkaampi kukka
laineita pimeässä vedessä.
Kevät tulee
Tänä aamuna
kuului kurkien huudot,
aurinkoinenkin
nousi idän taivaalta.
Kohisten kevät tulee.
Valkeus voittaa
yön pimeys hälvenee
päivät pitenevät.
Ihmiset siemeniä
pelloillensa peittelee.
Pihakoivun kertomaa
Hiirenkorvan aikaan
se mies, joka lapsena oksillani kiikkui
ja aikamiehen helteisinä päivinä
työstään väsyneenä
varjossani lepäsi
teki reikiä runkooni
sähköisellä poralla
sydämeeni asti
ja koko runkoni vapisi
mahlaani juoksutti
kymmeniä litroja
pakastimensa talletti
– terveellistä, sanoi
ei hän tuntenut tuskaani, eikä nähnyt kyyneleitäni
huokauksen kuuli nainen, joka vuoteellaan
muisteli yhteistä aikaamme
seitsemääkymmentä taaksejäänyttä hiirenkorvanaikaa
kun toiset nukkuivat hän tuli juurelleni
ja runkooni nojaten hiljaa itki
olen vanha koivu, sisältä laho, minut hakataan pois
sillä myrskyn tullen
voin kaatua ja voi särkyä talo.
Sinistä
Päivä vaihtuu yöksi
sininen hämärä hiipii peittäen harsollaan
vaarat, tuvat ja tanhuat
Sinipiikojen tanssi alkaa
helisee sinikellojen soitto
kun aamun valo koittaa
kattaa taivaansini avaruuden
heijastaen valonsa
tuhansien järvien laineille
päivän kehrän saavuttaessa taivaanrannan
ihminen kokee sinisen hetken
se kestää vain tuokion
jolloin laskevan auringon säteet
luovat taivaansinineen
satumaisen valoilmiön
Savusauna-ihmelääke
Kotihaasta vastat taitoin,
kiukaan kuumaksi kiritin.
Muuripadan lämmin vesi
kesäiltaan höyrysi.
Väki kylpi kiireisesti
raitillensa ravasi,
jälkilöylyyn minä pääsin
sitä kauan kaipasin.
Kiukahalle vettä viskoin,
koivuvastalla ropsutin.
Kului tunti, kului toinen,
nokilauteella rojotin.
Savusauna ihmelääke
iäksi sen kadotin
antoi rauhan suloisen
mitä aina kaipailen.
Aamusta puoleenpäivään
hän oli siivonnut
keittiönsä hellan ympärystä
löytääkseen oikeita sanoja
äänettömille askelille
ja koirien huudoille
jotka tammikuun iltoina johdattivat ajatukset
linnunradan tuolle puolen
etsiäkseen polkua uhrilähteelle
vaikka hänellä olivat avaimet kädessä
ja rivi kirjoja seinähyllyllä
synkkä elämä varjosti kahden puolen
puitten reunustamaa peltoaukeaa
eikä telepatia toiminut
vaikka päivänkulta jo lämmitti
polttaen turhat sanat
ja Heikkinä taittuu talven selkä.
Taipaleen takana
Asuit taipaleen takana.
Oijustie kulki kinttupolkua pitkin
ylittäen sulaa vettä virtaavan puron.
Kuljin siitä usein iltaisin yksin
kun sinä sytytit roihuavan nuotion
valaisemaan etäisen päätepysäkin.
Nyt nuotion roihut ovat sammuneet.
Vain hiljainen hiillos hehkuu
muistojen ruusutarhassa,
jossa harmaa meri rantaan uupuu
ilta-auringon laskiessa
kuusimetsän syliin.
Laulurastaan heläytellessä säveliään
yön pehmeään helmaan
ja humisevan metsän kesäyön iloon,
veneiden väsymys on poispyyhkäisty.
Aamun koitteessa kalastajan silmät
valppaana valvovat virvelinsä värähdystä.