Uutisrieskan ylistys
- Herätyys, herätyys, huutelee äiti. Hän on ollut jo viideltä asti askareillaan. On lypsänyt lehmät, halkaissut maidon, laittanut maitoa juoksettumaan juustoleipää varten, pannut pirtin uunin lämpiämään, valmistanut aamiaiseksi pottumaidon, ja on nyt hakemassa luhdista juuri eilen jauhettuja ohrajauhoja rieskataikinaansa varten.
On syksyinen lauantaiaamu. luonnonantimet odottavat talvivarastoihinsa pääsemistä. Aurinkoinen, lämmin kesä on saanut peltokansan kasvot loistamaan tyytyväisyydestä. Ohra on joutunut ajallaan täysin tähkäpäin. Peruna- ja kasvimaat odottavat rehevinä satojensa korjaajia.
- Haeppa kerma kaivosta, ja ala jo kirnuta, kirnu on jo huuhdottu, touhuaa äiti, ja hikeä otsaltaan pyyhkäisten lisää puita leivinuuniin. Kääntää pirtinpöydän levyn ylösalaisin, alkaen jouhiseulalla seulomaan jauhoja. Sen tehtyään hän nostelee juoksettuneen maidon puiselle paistinlevylle, valutellen heran tarkkaan pois, muodostelee juuston leivän muotoiseksi, lisäten hiukan suolaa, ja paistaa sen leivinuunin tulen loimussa kauniin ruskean pilkkuiseksi. Sitten hän kohentaa hiillosta ja pienentää hiukan uunin savuhormin peltiä.
Uunissa pitää olla kova kuumuus, ennen kuin se on valmis nyrkkirieskan paistoon. Tuossa tuokiossa rieskat ovat valmiit paistettaviksi. Hiilet pois uunista sen edessä olevan hellan pesään, nopea männynhavuisen uuniluudan viuhahtelu, ja uuni on valmis tehtäväänsä. Sitä riemullista tuoksua ja makuhermojen juhlaa, jonka uutisrieskojen paistuminen saa aikaan!… Sitä on vaikea kuvailla!...
Päivän ollessa vasta puolessa, on lauantaipuolisen aika. Vastakirnuttua voita uutisrieskalla tuoreen kirnupiimän kera.
- Se on luonnon kiitos ihmislapselle. Siinä on ripaus riihen tuoksua ja leivosen laulua.
- Se maistuu auringonpaisteelle ja sadepisaroille.
- Ja kaiken yllä leijailee kivisten peltotilkkujen hikikarpaloiden väkevä tuoksu.
Matkaeväät
Vanha tuulimylly. Rivi lehtikuusia. Lasten leikkimökki. Sauna ja aitat. Ja pitkä, punainen talo. Siellä se seisoo vieläkin. Ikkunat nousevaan aurinkoon. Tuulimyllyä ei enää ole. Punaisen sävykin on muuttunut. Kuitenkin, kirkkaasti hohtaen tuo esiin muistoja lapsuudesta, kesistä, jolloin aurinko paistoi melkein aina, mansikat kypsyivät peltojen pientareilla, käki kukkui, lehmien tutut kellot kalkattivat, hevoset hirnahtelivat laitumillaan. Tuo myös esiin aamukasteisen polun, mikä tuttujen peltojen pientareita polveillen vei Keskitalon karjakujan kautta koulumme pihaan.
Päätalon pirtti oli kodikas luokkahuone. Suuri, lämpöä hehkuva leivinuuni helloineen. Katossa valkealieriset öljylamput. Punainen lattia, joka syksyisin tuoksui tuoreelta maalilta. Opettaja herttainen, nuori ja kaunis, Hellin Kananen.
Tuolta ajalta on jäänyt pysyvästi mieleeni se, kun lauloimme virttä, joka alkoi sanoin: "Nyt silmäni mä nostan taas ylös mäkihin, sielt avun tiedän saavan ja valon kaunihin". Sen sävel, ja se tunnelma joka silloin mieleni täytti, eivät ole koskaan kadonneet… Hartaasti veisaava lapsijoukko… Ikkunoista nousevan talviauringon kajo… Etäällä siintävät vaarat…
Polku pitkä ja kivikkoinenkin. Laukkukin usein raskas kantaa. Unohtuiko eväspaketti? - "Hän ohjaa askeleeni kun turvaan Hänehen", näinhän siellä päätalon pirtissäkin laulettiin.
Kirje Saara-mummolle
Arvoisa isän äidin äiti!
Tervehdys täältä Kiehimänjoen suulta!
Ihmettelette varmaan tämän kirjeen saapumista. Ihme on myöskin se, että vasta nyt, liki seitsemän vuosikymmentä mananmajoille siirtymisenne jälkeen, olen saanut nähdä Teidät valokuvasta. Nykyään harrastetaan sukujuurien tutkimista. Ihmiset ovat tulleet uteliaiksi tietämään menneiden sukupolvien elämästä. Sen asian tiimoilta valokuvanne minunkin silmiini osui. Olette siinä miehenne Antti Moilasen kanssa. Henkilö, jolta valokuvanne sain, tiesi Teidän olleen tunnettu taitaja; kuppari, hieroja, lapsenpäästäjä, ja jopa omanneen jonkinverran yliluonnollisia kykyjä, verenseisautuksia ja sensellaisia tarpeellisia taitoja. Kaikki nämä taidot ovat olleet aikananne suuresti arvostettuja. Ovat meidänkin aikanamme, vaan niiden taitajia löytyy hyvin harvoin. Nykyään lääkärit ovat valloittaneet heidän paikkansa.
Valokuvassa näen kasvoillanne ilmeen, joka kertoo salaperäisestä viisaudesta. Niistä säteilee rauhallisuus ja ehdoton oikeudenmukaisuus, sekä toisen auttamisen halu. Olen kuullut, että myös tyttärenne Reeta on ollut tunnettu hyväntahtoisuudestaan. Lieneekö ollut verenperintöä vai äidin opettamaa. Taipaleen talo jossa teidän jälkeenne isännöivät Aappo ja Reeta Jokelainen, antoi kodin monelle turvattomalle lapselle. Vaikka ei ollutkaan siihen aikaan sellaisia yhteiskunnan tukimuotoja kuin meidän aikanamme, Taipaleessa riitti kuitenkin ruokaa ja hellää huolenpitoa sitä tarvitseville. Aapolla ja Reetalla ei ollut omia lapsia. Heidän kaksi omaa lastaan olivat kuolleet pieninä.
Muistan kun vierailin vanhempieni mukana Taipaleessa. Taipaleen Reetahan oli isäni äidin sisko. Hän oli aina hyvän tuulinen ja iloisesti hyräillen touhusi moninaisissa askareissaan.
Siinä joen törmällä oli meillä vielä kaksi muutakin atimataloa. Oli Korva, jossa asui Selina-niminen tyttärenne poikansa luona, ja Törmä, jossa isännöi hänen toinen poikansa.
Olisi mielenkiintoista tietää millaista oli elämä siinä jokitörmällä siihen aikaan kun Teidät siihen nuorena vaimona Kiannalta päin tuotiin. Onko perää niissä tarinoissa, että aviomiesten on todella pitänyt olla huolissaan, ettei joku rajantakainen Shemeikka kauppareissuillaan päässyt nuorta vaimoa silkkiliinoilla mukaansa houkuttelemaan, kuten kerrotaan käyneen Askanmäen kauniille Kaijalle. Tarinat ovat tarinoita, toiset tosia, toiset keksittyjä. Ajan verho peittää paljon taakseen.
Oli oikein mukava kuulla Teistä Saara-mummo. Monet kiitokset menneisyyden muistoista.
Terveisin tyttärenne pojan tytär Tellervo.
Trulleja ja noita-akkoja
Oli pääsiäisaamu 30-luvulla. Äiti tuli pirttiin lypsysankon kanssa. Tavallisesti sankko oli täynnä maitoa. Nyt se oli vain puolillaan.
- Se on käöny vieras viimme yönä navetassa, hän sanoi.
- Liekköhän perreä tuossa puhheessa, tuumasi ukki.
Kuitenkin pistäytyi ovesta ulos. Jotakin outoa oli tapahtunut… Äiti oli hiljainen.
Olihan pääsiäisen alla puhuttu trulleista ja noita-akoista, mutta kodissani ei oltu taikauskoisia
ja naureskeltiin moisille höpötyksille.
Tovin kuluttua ukki palaa pirttiin.
Lantaliiterin ovesta se on kulukenu, soanu oven jollaelaella aoki, selevät jälet on hangella. Matti se on pannu Repan assielle. Se on Punakorvan lypsäny ja lampaan selästä villoja toklannu,
selosti ukki tutkimuksensa tulosta,
se kun on Matti semmonen pöljä ja vielä luulotautinen Repastaan. Luuloo minunni sitä Reppoa voaniksevan.
Asiasta ei sen kummempia oikeudenkäyntejä tehty.
Vanha kirja
Mustakantinen kirja, joka on kooltaan 12 x 21 x 2 senttimetriä, on selvästikin kovasta käytöstä kuluneen näköinen. Sain sen haltuuni vanhan talon ullakolta roskapaperien joukosta. Se on isäni isän virsikirja, jonka hän oli saanut lahjaksi naapureiltaan täyttäessään vuosikymmeniä. Kirja oli hänen ainoa kirjansa, kuin rakas ystävä. Hän säilytti kirjaa nurkkakaappinsa päällä, kuin aarretta konsanaan.
Ukkini oli sen ikäkauden ihmisiä, jotka olivat saaneet ainoan kouluopetuksensa kirkon viranhaltijoilta. Ollessaan renkimiehenä maanmittarilla Paltaniemellä hän siellä oli oppinut lukemaan, tutustunut herrojen käytöstapoihin, saanut istua kirkossa ja oppinut veisaamaan virsiä ja hengellisiä lauluja.
Kun hän sitten vanhoilla päivillään sai ikiomakseen komean, suurikirjaimisen virsikirjan, kertoo tuo kirjan kulunut ulkonäkö sen ahkerasta käytöstä; musta kansi on ukin sormissa hioutunut reunoistaan ja kulmistaan pehmeäksi, pari ensimmäistä sivuakin on kadonnut, sivujen alanurkat ovat tummuneet ja pyöristyneet pehmeiksi, takakantta ei enää ole… Kirjaa selaillessani tulevat mieleen tuttujen virsien sävelet, joita ukki usein veisasi ja hyräili hiljaisina hetkinä. Hänellä oli hyvä lauluääni, kuten kaikilla hänen siskoillaankin, jotka olivat ahkeria kirkoissa ja seuroissa veisaajia.
Kirjasta ei löydy sen painovuosilukua ja virret ovat sanoituksiltaan hyvin erilaisia verrattuna nykyvirsikirjaan. Minulle vanhat sanat ovat tuttuja ja tuovat lämpimiä mielenläikähdyksiä.
Tämä kirja on minulle arvokas muisto lapsuuden kodin elämästä.
Lapsuusmuisto
- Lähetäänkö järvelle, sanoi isoisäni,
- kysypä äetiltäsi antaako luvan.
Oli helteisen kesän sunnuntainen iltapäivä elokuun alussa, taivas oli kirkas, ei tuulen virettäkään. Minusta oli elämäni suurimpia juhlahetkiä päästä järvelle. Askel oli kepeä kun kopitin isoisän perässä. Matkaa oli rantaan noin nelisen kilometriä mutkaista metsätietä.
- Oekastaanko vähän ja mennään tuosta Tervalammen kuppeesta? On siinä hetteiköä, van soatan kantoa, sanoi isoisä. Hän otti selkäänsä kuin repun ja käski pidellä.
Vene oli pieni ja mustaksi tervattu.– Tämä on hyväkulukunen, sukulaismiehen tekemä,
- ei se kaikilta synny hyvä venekkää. Se on nuissa pohjalautojen koerevuuvvessa se taeka.
Meehän tuohon keskiteljolle niin soat opetella soutamaan, jutteli isoisä.
– Jos jaksat soutoa, niin käyvän lehtosessa asti. minä pijän uistinta, katohan, että syntyy niin kuin häränsilimie, kun vetäset aerolla, niin… sillälaella, kyllä sinä näöt oppivan.
Lehtonen oli suuri saari. Siinä asusti Samppa, erakko kalastaja, pienessä puoliksi maahan kaivetussa majassaan. Häneltä oli vaimo kuollut ja kaksi lasta olivat kunnanhoidokkeina. Joku on tiennyt kertoa Sampan aikoinaan paenneen raipparangaistuksen saatuaan pois ihmisten ilmoilta.
Paluumatkalla kiersimme Lehtosen ja uistimeen tarttui nelikiloinen kuhan vonkale. Palattuamme vaaralle oli aurinko jo vaipunut mailleen. Lapsuusmuisto ei vieläkään.
Sateen jälkeen
Sateenkaari on ilmestynyt taivaalle. Tuuli kiidättää tummia pilven lonkareita länteen. Kokonaisen iltapäivän on satanut kaatamalla.
Vanha mies istahtaa pirtin penkille, ristii suonikkaat kätensä ja kumartaa päänsä hiljaiseen rukoukseen.
Tänä kesänä ruis oli kasvanut miehenmittaiseksi. Odotettiin viljojen joutumista korjuukelpoiseksi: tähkien täyttymistä ja korsien kellastumista.
Ennen nukkumaan menoaan mies lähtee katsomaan viljapeltoaan. Se mitä hän oli aavistanut, oli tapahtunut. Koko ruispelto oli kuin lanalla ajettu. Vain muutamia ruiskaunokkeja nosti arasti päätään, kuin häpeillen, maahan kaatuneiden rukiin korsien välistä.
Vaikka mies ei oikeastaan enää ollutkaan vastuullinen talonpidosta, koska hän oli antanut ohjat nuorempiin käsiin, koki hän näkemänsä raskaaksi takaiskuksi. Paljon työntekoa oli mennyt hukkaan. Turhaa ovat toiveet oman pellon viljasta leiväksi. Jonkinlaista rehua siitä eläimille ehkä saataisiin. Vanhaisäntä tunsi omantunnon syyttävän äänen rinnassaan: - Miksi hän ei ollut pannut vastaan lannoitusaikana, vaan oli antanut levittää pellolle apulantaa, jonka tiesi hidastuttavan viljan joutumista, joskin myös mahdollisesti kasvattavan tähkäpäitä. – Raskain askelin hän palasi pirttiin. Ei sanonut sanaakaan, ajatteli vain ettei ihmisen pitäisi mennä luonnonlakeja räätälöimään vaikka kuinka viisaaksi luulisi itsensä.