Hiiden kivellä
Olemme olleet matkalla mutkaisella vuoristotiellä useita tunteja. Vihdoin edessämme häämöttää sakean sumuverhon takaa korkea kukkula. Siellä se on, päämäärämme, hiidenkivi. Kuoronjohtaja varoittelee tuon tuostakin meitä kiirehtimästä liikaa, ettemme väsyisi, sillä olemme luvanneet esiintyä tänä iltana arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle.
Hiidenkivi, no, on niitä huonompiakin lomakeskusten nimiä keksitty, sijaitsee korkealla vuoristossa. Sumuverhon läpi pilkistävät kaasulyhtyjen valot luoden sadunomaisen tunnelman. Rakennukset aivan kuin leijuvat pilvien yläpuolella. Naamiaisasuisia juhlavieraita käyskentelee tuoksuorvokki-istutusten reunustamilla käytävillä. Taustalta kuuluu vaimeaa luuttumusiikkia.
- Muistakaa pitää riittävä turvaväli yleisöön, sillä ei koskaan minkälaista väkeä naamioiden takaa saattaa löytyä ja kaiken lisäksi seudulla vallitsee myyttien hallitsema ajatusmaailma. Avatkaa korvanne kuulemaan historian siipien havinaa, valistaa johtajamme. Johan nyt jotakin, ajattelen, nyt alkaa mennä jo yli hilseen. Miksi tulimme tällaiseen paikkaan, aavelinnaan, kummitusten taloon. Pelottaa.
Herätyskello pirahtaa. Ikkunastani näen KULTAISEN SYKSYN.
Tervaa
Alkuun se oli kuin tervanjuontia, kun lämpöisenä toukokuun lauantaina koko virastovirkailijoiden joukko suuntasi puutarhatavarat ja lapiot ja kuokat olalla Tervalammen urheilukeskukseen. Eräs, äskettäin virkaan astunut naiskonttoristi oli nähkääs keksinyt, että Kiehimänkylän keskustan on pestävä silmänsä! On tultava muutos keskustaajaman ulkonäössä!
Tervalampi, joka kokoaa Tervakorven ja Kiehimänvaaran vedet, on allas, josta Tervapuro juoksuttaa ne solisten Kiehimänjokeen ja Oulujärven ulapoille, josta vesien matka jatkuu kohti valtameriä.
Mitä luonnonvarojen ja – kauneuden tuhlausta on jättää tällainen luonnonkaunis ympäristö hoitamatta, heitteille? Näin tuumittiin ja annettiin haravien ja vesureiden huiskia. Eikä ehtinyt aurinko taivaanrannan taakse, kun jo ahkera väki sai istuutua päättäjäiskahville entisen tervarykyn rantaan. Puron vesi solisi iloisesti, kylän väki myhäili tyytyväisenä istahtaessaan iltakävelyllä penkeille, joita oli laiteltu pitkin puron vartta, peipot ja käpylinnut visertelivät puiden oksilla ja rentukat availivat nuppujaan puron varrella.
Näin sai alkunsa kesäisten iltakävelyiden traditio, pieni polku Tervapuron molemmin puolin, joissa paikkakunnan soittoniekat ja laulujentaitajat viihdyttivät kesäisinä lämpöisinä iltoina. Eikä sovi myöskään unohtaa, että siellä ikikuusen katveessa avautui jälleen siideribaari, jossa janoiset voivat istahtaa pohtiakseen uusimpia kylän uutisia. Tervetuloa Kiehimään.
Käki
Jopa nukahtivat nurmikoiden leikkaajat. Grillimakkaroiden tuoksut vielä leijailevat kesäyön leppoisassa rauhassa, jossa lintujen siritys tuskin erottuu tuulen hiljaisesta huminasta. Laskevan auringon säteet kultaavat koivujen latvustot, jotka ovat juuri puhjenneet täyteen lehteensä.
Läheisestä metsiköstä, melkein pihapuista, helähtää kirkkaasti: Kukkuu, kukkuu. Tulikohan ääni radiosta, ihmettelen. Ei tullut. Ihan oikea käki se on.
Kukkuu, kukkuu, lukemattomia kertoja. Aurinko nousee. Kello on jo kolme, ja käki vain kukkuu..
.Monta, monta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kuulin tuon äänen. Olin uskonut puheisiin käen kukunnan loppumisesta ikiajoiksi näiltäkin seuduilta liikenteen melun ja ilmansaasteiden vuoksi.
Nyt käki kukkui ja toi minulle oikean kesän.
Viime joulu
Kauppias Kaarakainen pystytti tavaratalonsa edustalle komean joulukuusen jo marraskuun loppupäivinä. Kuusen juurelle kokoontuivat kylän nuoret ja vanhemmatkin eräänä iltana tanssimaan ja laulamaan aloittaakseen joulukarnevaalien vieton. Oli punapukuisia pukkeja ja joulutonttuja. Palavat kynttilät roihusivat kylän jok’ikisen kaupan portaiden pielessä.
Myöskin monenkirjavia sähkövaloköynnöksiä olivat talojen asukkaat sijoitelleet ikkunoihinsa ja pihapuihinsa. Kauppojen varastot pullistelivat monenmoista joulurekvisiittaa: oli kinkkuja, tanskalaisia ja kotimaisia, kalkkunoita ja kaloja, torttuja ja piirakoita, suklaata ja joulukortteja. Irtokoirat saivat juoksennella vapaasti kylän poluilla. Juhla-aika oli alkanut ja sitä kesti ainakin kuukauden ajan.
Nyt on palautunut elämä jälleen normaaliin uomaansa, pois on kuusi Kaarakaisen pihalta, pois ovat kaikonneet pukit ja tontut, päiväkin on kukonaskelta pitempi. Ainoastaan puoleksi palaneiden muovikynttilöiden meri kirkkotarhassa muistuttaa ihmisten herkistä tunteista joulukiireittensä tuoksinassa.
Väriä yhteisöömme
”Hävittäjät tuhonneet keräkaaliviljelmän. 450 kaalintainta revitty irti pellosta. Ilmavoimien ja Maataloushallituksen virkamiehet tutkivat tapausta”, uutisoi maakuntalehti. Ja lisäsi muutaman viikon kuluttua: ”Kaalimaan tuhosivatkin pulut, jotka luulivat löytävänsä syötävää repimällä vasta istutetut kaalintaimet. Kuka on korvausvelvollinen viljelijälle koituneeseen vahinkoon?”
Pulut ovat seudullamme varsin uusia tulokkaita. Muutamia vuosia sitten ilmestyi kaksi, seuraavana vuonna oli jo kuuden linnun poppoo, sitten kahdeksantoista, ja nyt tuhokeväänä niitä oli jo kolmekymmentäkaksi. Se määrä niitä oli laskettu kaalimaan yllä olleen. Lensivät yli järven. Todennäköisesti eivät saaneet mummoilta riittävästi ruokaa. Mummoja muuten syytetäänkin liikaa tuholintujen suosimisesta.
On toinenkin syy, joka laskee pulujen suosiota. Nimittäin kyläämme tuli uusia asukkaita oikein Amerikan mantereelta asti. ”Väriä yhteisöömme”, kuten paikallislehti kertoi. Mies, Chicagossa syntynyt ja vaimo, syntyjään kainuulaisia. Valtameren rahtilaivalla toisensa työtehtävissä tavanneet. Eläkkeelle päästyään he katsoivat Amerikan kaupungin liian levottomaksi asua, koska siellä ei voinut kadulla ilman taskuasetta liikkua. Perustivat kodin kylällemme. Väriläiskä: komea, liki kaksimetrinen herra, puolitoistametrisen, herttaisen vaimon lyllerönsä kanssa, sylissään tai kelkassaan valkoinen villakoira.
Mutta… sitten tulivat pulut! Puluja mies ei voinut sietää. Hän inhosi niitä. Ne häiritsivät ja sotkivat ulosteillaan kaiken. Miksi virkavalta ei kieltänyt niiden ruokkimista? Miksi niitä ei myrkytetty tai ammuttu? Mies, ydinaseitakin maanosasta toiseen rahdannut, ei tätä käsittänyt.
Mies kirjoitutti ainoalla hänen äidikieltään täysin taitavalla tuttavallaan ilmoituksen, joka kiinnitettiin apteekin ulko-oveen: myytävänä patjoja, tyynyjä, peitteitä, lakanoita, astioita, huonekaluja, ym. maastamuuton takia. Soita ja tule käymään! Puh. 040 555 992.
He muuttivat pois.
Silkkitiellä
Harmaaraitainen kissa pyydystelee kärpäsiä paksuista silkkisistä ikkunaverhoista. Istumme pientä jännitystä tuntien lentokentän hallissa. Iltamyöhällä nousimme koneeseen ja nyt jo olemme täällä, neljännellä aikavyöhykkeellä, auringonnousunaikaan. Odotamme toista konetta, joka veisi meidät Tuhannen ja yhdenyön sadun siniseen kaupunkiin Samarkandiin. Olemme lähteneet matkaan hankien keskeltä. Täällä kukkivat hevoskastanjat ja kirsikkapuut.
- Mitä tuo ukko meitä tuijottaa ja mitä hän tekee, kuiskaa matkatoverini.
- Shh, shh, heristää sormeaan toinen, täällä on kaikkialla salaisia kuuntelulaitteita.
Vastapäisellä penkillä istuu pieni pitkäpartainen mies ja sormeilee rukousnauhansa helmiä. Hän on pukeutunut sikäläiseen kasanomaiseen tapaan, polviin asti ulottuvaan kirkasraitaiseen silkkitakkiin ja pieneen rasian muotoiseen, valkoisin silkkilangoin kirjailtuun päähineeseen. Hänen tummat tuuheiden kulmakarvojen varjostavat silmänsä katselevat meitä tarkkaavaisesti.
Koska seurueessamme on venäjänkieltä opiskelevia yritämme ajankuluksi kokeilla saavuttamaamme kielitaitoa. Silkkitakkinen, kuultuaan meiltä venäjänkielisiä sanoja, tiedustelee meiltä anteeksipyydellen olemmeko saksalaisia vai suomalaisia. Kuultuaan meidän olevan Suomesta, pohjoisesta, hän aivan kuin innostuu ja alkaa hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten, kertoa tarinaansa:
Ukrainasta nuorukaisena sotaan vietiin, pohjoisen metsiin jouduin, kylmää oli, hyvin kylmää, ihmeellisiä olivat suomalaiset, itsenäisyytensä säilyttivät, vaikka heitä oli niin vähän ja meitä oli niin paljon... Sitten siirrettiin saksalaisia vastaan sotimaan, jalka meni, tänne sairaalaan tuotiin, tänne jäin, tämä maa ei ole itsenäinen, kansa ei ole tyytyväinen ei saa puhua, tarkastajia kaikkialla, suomalainen hyvä, saksalainen ei.
Mies, yövartija näyttää mitaliriviä rintamuksellaan, nousee kainalosauvaansa nojaten seisomaan ja toivottaa meille kaikkea hyvää.