Kentän Antin tarina
Tuhatkahdeksansataa luvun loppuvuosina sattui Varislahden kylässä talollinen Henrik Ananias Valtasen kohdalla ikävä tapaus. Ana, kuten miestä kutsuttiin, takasi sukulaismiestään, menetti tilansa, ja joutui lähtemään vaimonsa, Greta Andesintyttären ja lapsiensa kanssa hyyryläiseksi. He muuttivat Kiehimänvaaralle, jota siihen aikaan Hyrianmäeksi kutsuttiin, Uleå-yhtiön omistamaan, Iso-Haataja -nimiseen taloon. Heidän vanhimpia lapsiaan oli jo päässyt palkollisiksi Oulujärven eteläpuolella oleviin isoihin taloihin ja virkamiehille, jotka tarvitsivat paljon työväkeä. Reeta-äiti oli kasvattanut lapsistaan pienestä pitäen työteliäitä, joten he pääsivät hyviin palveluspaikkoihin. Heille syntyi Haatajassa kaksi tytärtä, viiden aikaisemmin syntyneen tyttären ja kahden pojan lisäksi.
Heidän kahdesta pojastaan vanhempi, Antti, oli ensin kymmenisen vuotta renkinä Salmijärven Toppilassa ja Kuluntalahden Aholassa. Sitten hän pääsi kauppias Snellmannille Kiehimänsuun kylään Joenniemen tilalle. Siinä Antilla oli monenmoista tehtavää. Tervan kusetuksesta lähtien. Joskus hän oli mukana, vietäessä tervalastia Oulun Tervaporvareille, sekä kuljettamassa matkustajia vesitse Ouluun saakka. Niiltä matkoilta hänellä oli myöhemmällä iällään paljon mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan.
Hän solmi vuonna 1895 avioliiton Anna Kustaava Antintytär Moilasen kanssa. Aluksi he asuivat huonemiehinä Annan sukulaisten luona Korva-nimisessä talossa Kiehimänjoen varrella. Sitten Antti osti Mokka-nimisen torpan Oulujärven rannalta. Ei se torppa suuren suuri ollut. Vajaat neljä metriä kanttiinsa, sekä pienen pienet sauna ja karjasuoja. Voi pitää kahta lammasta, ja lehmääkin kesallä. Talveksi lehmä oli vietävä ruokolle toiseen taloon, koska torpalla ei ollut heinämaita, joista sille olisi saanut kontua talveksi. Lampaille taiteltiin lehtikerppuja.
Kevättalvella 1897 pyöräytti Anna poikalapsen, sekä kaksi vuotta myöhemmin tyttären, joka kuitenkin kuoli kahden viikon ikäisenä. Antti teki pitkiä työpäiviä Joenniemellä. Olihan hänellä nyt perhe ja oma mökki, sekä pieni pala maata omissa nimissään. Oulujärvi antoi särvintä. Kesäisin hän kalasteli verkoilla ja talvisin rysillä. Työnantaja piti huolen, että Annan taikinatiinuun riitti puhtaita ruisjauhoja. Siinä he elää kituuttelivat, ja poika kasvoi. Mutta vuoden 1901 joulun jälkeen Anna-vaimo sairastui kovaan kuumeeseen, jota jatkui hellittämättä kahden viikon ajan. Se vei Annan mennessään. Lentävä keuhkotauti, sanottiin. Nyt oli Antti kahdestaan nelivuotiaan poikansa kanssa. No, eipä hätää, olihan kaprakka mummo, Reeta, Antin äiti, valmis auttamaan. — Sitä poikaa ei äitipuoli potki, kertoi Antti sanoneensa, kun joku oli vihjaillut uuden vaimon ottamisesta.
Samana vuonna Antin isän, Anan, löi laaki, ja virkamiehet meinasivat myydä ukon huutolaiseksi. Se asia ei mahtunut Antin ajatusmaailmaan, vaan hän otti isänsä mökkiinsä asumaan. Veli-Jussi oli lähtenyt Amerikkaan arvannostoa pakoon, mikä ei siihen aikaan ollut lainkaan harvinaista, silla nuoret miehet pelkäsivät Turkin sotaan joutumistaan mentyään Venäjän armeijaan. Kerrotaan olleen jonkin "värvärin", joka auttoi välttelemään asevelvollisuutta ja pääsemään Valtameren taakse. Sille tielleen Jussi jäi. Tyttärillä ei ollut mahdollisuutta ottaa vanhuksia luokseen asumaan. Ana eleli Mokan pienessä pirtissä, kunnes nukahti ikiuneen pihakivellä istuessaan heinäkuussa 1908.
Sinä syksynä keskusteli Antti Snellman-kauppahuoneen edustajan kanssa, valitellen, ettei Mokasta saanut lehmälle kontua talveksi. Snellman tarjosi hänelle osaa omistamastaan Piskola-tilasta, joka oli äskettäin jaettu viiteen osaan. Kauppasopimus tehtiin, ja samana syksynä Antti muutti poikansa ja äitinsä kanssa Kiehimänvaaran kupeessa sijaitsevalle Piskolan tilan Kenttä-nimiselle osalle. (Kerrotaan Piskolaa aikaisemmin isännöineen Ana Silvester -niminen mies. Rakennuksen hirsistä löytyy vuosiluku 1796). Mokan osti kajaanilainen rehtori, A. M. Heikinheimo kesäasunnokseen.
— "Kyllä se kissahi kyntesä löytää, kun puttoavasa tuntoo," vitsailtiin kylällä, kun puhuttiin Antin talokaupoista, silla hän oli aikaisemmin tunnettu varsin vähään tyytyväiseksi mieheksi. Ja olihan se jotakin. Entinen renkimies, tyhjätasku, ja nyt hänellä on oikea tila, talo, ja hallattomat vaaramaiseman pellot, tosin pienet, mutta omissa nimissä kuitenkin. Hän hankki hevosen ja toisen lehmän. Poika pääsi naapurissa olevaan kansakouluun, joka juuri oli aloittanut toimintansa.
Niin siinä vuodet toisensa perään vierähtelivät. Tottuneesti hoiteli mummo poikansa taloutta. Ja mikäpä oli hoidellessa, olihan hänellä, yhdeksän lapsen äitinä vahva kokemus tukenaan. Ikä ei tätä rapsakkaa naista rasittanut. Antti kävi kesäisin päiväläisenä vieraiden töissä. Talvisin toi lisäansiota rahdinajo kauppiaille. Ajettiin tavaraa Kajaanista Puolangalle asti.
Toipa vihdoin poika miniän taloon. Mummo sai antaa navettapuolen työt nuorempiin käsiin. Mutta vielä 80-vuotiaana hän lahti kesänavetalle lypsylle, kun miniä sattui sairastumaan. Siltä lypsyreissulta ei Reeta-mummo enää omin jaloin palannut, vaan hänet kannettiin reen aisoihin sidotun raanun päällä saunaan, jossa hänen sydämensä viimeiset lyöntinsä löi. Oli elokuun kolmastoista, vuonna 1924.
Antti viljeli peltojaan. Ei siitä pojasta juuri apua peltotöissä ollut. Kukkia ja marjapensaita se istutteli mieluummin, ja yritteli kessun kasvatusta. Ja hoaskasi karjanlantoa niille. Enempi oli kynämiehie. Ja kirjoja tuijotteli joutoaekonaan. Puhui isälleen siilesalpietarin ja supervosvaatin ostosta, ja niijjen pelloelle levittämisestä. — "Hmm, hmm," hymähteli Antti, "kaekenlaesta humpuukie sitä kuuloo. . . mitä lempoa niillä tekköö. . . niillä ne pellot sotketaan". Hyvin vähän hän oli elämässään humpuukiin uskonut. Ei sanonut kertaakaan "komeetioissa" istuneensa. Yhden kerran oli, renkimiehenä ollessaan, perttulimarkkinoilla Kajaanissa käydessään, taikatempuntekijän nähnyt, ja "silimänkeantötempun" sanoi senkin olleen. Heh, heh. Kevättalvisin hän ajoi kymmeniä kuormia suomutaa peltojensa parannukseksi. Ja rekikelien vielä ollessa ilmestyivät höyryävät sontakasat pelloille odottamaan roudan sulamista ja toukotöiden alkamista.
Antti oli niitä vanhankansan ihmisiä, joille kirkko ja kirkonmiehet olivat ainoat, koulutuksellisen opin antaneet. (Usein hän muisteli rippikoulun käyntiään ja kinkerireissujaan. Olivathan kirkkoreissut entisaikojen nuorille melkein ainoat tapaamistilaisuudet. Sunnuntait olivat hänelle lepopäiviä. Hän oli saanut lahjaksi hyvän lauluäänen, ja tätä lahjaansa hyväksikäyttäen hän usein veisaili itsekseen. Ja kuulo oli hänellä vallan erinomainen, sillä kesäsunnuntaisin, sopivan ilmavirtauksen vallitessa, hän sanoi kuulevansa Paltaniemen kirkon kellojen soinnin, kun ne Paltaselän yli tullen Kiehimänvaaran rinnettä vasten kaikuivat. Kun Kiehimän kylälle saatiin kirkko, oli hänellä tapana jo kahdeksalta pyhäaamuisin mennä kirkon edustalle. Kun kysyttiin, mitä varten, hän vastasi: "Siellä kirkkoherran kanssa naoroa rokatamma."
Antti löysi matkansa pään ohrapellon sangelta. Oli mennyt aamuvarhaisella katselemaan edellisenä päivänä seipäille laitettuja ohria, jossa työssä hän itsekin oli ollut vielä mukana, ja sanonut, ikään kuin oman työnsä määrää väheksyen. "Ei ole miehestä menneestä." Oli vuosi 1954.