Lapsuusmuisto
- Lähetäänkö järvelle, sanoi isoisäni,
- kysypä äetiltäsi antaako luvan.
Oli helteisen kesän sunnuntainen iltapäivä elokuun alussa, taivas oli kirkas, ei tuulen virettäkään. Minusta oli elämäni suurimpia juhlahetkiä päästä järvelle. Askel oli kepeä kun kopitin isoisän perässä. Matkaa oli rantaan noin nelisen kilometriä mutkaista metsätietä.
- Oekastaanko vähän ja mennään tuosta Tervalammen kuppeesta? On siinä hetteiköä, van soatan kantoa, sanoi isoisä. Hän otti selkäänsä kuin repun ja käski pidellä.
Vene oli pieni ja mustaksi tervattu.– Tämä on hyväkulukunen, sukulaismiehen tekemä,
- ei se kaikilta synny hyvä venekkää. Se on nuissa pohjalautojen koerevuuvvessa se taeka.
Meehän tuohon keskiteljolle niin soat opetella soutamaan, jutteli isoisä.
– Jos jaksat soutoa, niin käyvän lehtosessa asti. minä pijän uistinta, katohan, että syntyy niin kuin häränsilimie, kun vetäset aerolla, niin… sillälaella, kyllä sinä näöt oppivan.
Lehtonen oli suuri saari. Siinä asusti Samppa, erakko kalastaja, pienessä puoliksi maahan kaivetussa majassaan. Häneltä oli vaimo kuollut ja kaksi lasta olivat kunnanhoidokkeina. Joku on tiennyt kertoa Sampan aikoinaan paenneen raipparangaistuksen saatuaan pois ihmisten ilmoilta.
Paluumatkalla kiersimme Lehtosen ja uistimeen tarttui nelikiloinen kuhan vonkale. Palattuamme vaaralle oli aurinko jo vaipunut mailleen. Lapsuusmuisto ei vieläkään.